Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen



Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja (En halua lapsia) ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua. Lapseton kasvattaja tekee työtä lasten ja nuorten parissa, mutta ei halua omaa lasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äidiksi? Puhuimme joskus romaanikäsikirjoituksestasi, jota työstät ja joka käsittelee lapsettomuutta. Sanoit kirjoittavasi siitä, miksi lapsettomuudesta tulee kriisi. Miksi siitä tulee kriisi? Mietin myös, tuntuuko tahattomasti lapsettomasta pahalta lukea kirjoituksiani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

ILLUSIA:

Aivan mahtavaa, että pyysit minua kirjoittamaan tällaista postausta! Olen ehtinyt itsekin ajatella aikaisemmin, että olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuusasioista eri tilanteessa olevan kanssa.

On todella kiinnostavaa kuulla, miltä tilanteeni vaikutti ulospäin. On myös todella tärkeä oivallus, että ihmisen isotkaan kriisit tai järkyttävät elämäntapahtumat eivät välttämättä näy päällepäin. Tavallaan se on surullistakin. Vahvaa, reipasta ja iloista esittämällä jää helposti yksin. En oikeastaan ikinä ole kunnolla romahtanut kenenkään muun kuin mieheni seurassa, vaikka olisin kyllä halunnut romahtaa. Aina sitä kuitenkin hillitsi kyyneleensä ja vakuutti, että selviää kyllä. Täytyi pitää huolta vastaanottajasta. Monen on niin suunnattoman vaikea ottaa toisen surua vastaan. Sitä kaikkea yritän tällä kirjoittamisella paljastaa. Sitä, että se oli uskomattoman rankkaa ja sitä, että siitä voi kuitenkin selvitä.

Mulla on tosiaan tulossa romaanikäsikirjoitus, jossa käsittelen tahatonta lapsettomuutta. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tahattomasta lapsettomuudesta tulee niin iso kriisi. En ole vielä löytänyt täydellistä vastausta, mutta ajattelen, että se on useamman tekijän summa. Ensinnäkin se koskee jotain todella perustavanlaatuista elämän osa-aluetta. Sellaista, joka on superluonnollista ja näennäisen helppoa ja tavallista. Ja sellaista, johon keho ja mieli ovat valmistautuneet koko kasvamisen ajan. Toiseksi ulkopuolelta tulee aivan kamalasti painetta, kysymyksiä ja oletuksia lapsen saamiseen. Siitä puhutaan todella luonnollisena osana elämää eikä lapsen saamista kamalasti kyseenalaisteta. (Paitsi nykyään, kun myös vapaaehtoisesti lapsettomien ääni pääsee kuuluviin.) Kolmanneksi tahaton lapsettomuus lykkää kärsijänsä edellisestä johtuen eristyksiin. Lapsettomuus on kamalan yksinäistä ja se aiheuttaa paljon kohtaamisen ongelmia. Neljänneksi hormonit oikeasti laittavat kropan ja mielen todella sekaisin. Ja viidenneksi olen sitä mieltä, että tahaton lapsettomuus on jatkuvaa kuoleman kanssa elämistä. Mitä enemmän lasta toivoo, ajattelee ja yrittää, sitä konkreettisemmaksi mielikuva lapsesta muodostuu. Se lapsi kuolee joka ikinen kerta, kun kuukautiset alkavat ja se toivo on kerättävä takaisin ennen seuraavaa ovulaatiota. Se tekee siitä kaikesta älyttömän rankkaa!

Luulen, että olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Minulla on aina ollut vahva hoivavietti ja jo ihan pienenä lapsena hoisin paljon pikkusisaruksiani ja muitakin vauvoja. Nuorena ajattelin kyllä, ettei minun välttämättä tarvitsisi saada biologista lasta, vaan että adoptio voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Adoptio ei kuitenkaan enää aikuisena tuntunut vaihtoehdolta, koska ajattelimme, että biologinen lapsi olisi helpompi saada.

Kriisin alkuvaiheessa ajattelin, että vapaaehtoisesti lapseton on todella minun tilanteeni toinen ääripää, jonka kanssa en voi millään saada yhteisymmärrystä aikaan. Kuinka vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää sen kamppailun, mitä tahattomasti lapseton käy läpi lapsen saamisen vuoksi? Nykyään ajattelen, että kaikenlaisilla lapsettomilla on todella paljon yhteistä. Me molemmat joudumme vastaamaan ympäriltä tulevaan paineeseen ja jatkuviin kysymyksiin. Tahattomasti lapsetonta myös usein ymmärretään paremmin kuin vapaaehtoista lapsetonta.

Minua ei todellakaan loukkaa ajatus siitä, että sinä et halua lasta. Jos jotain, se aiheuttaa minussa kateutta. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt ja tulisinkaan pääsemään, jos en haluaisi lasta! Lapsen haluaminen on se minun kriisini ydin ja jos en haluaisi lasta, olisi kriisi niin paljon pienempi (käytännössä endometrioosiin sopeutumista). Olen lukenut sinun blogiasi ja ollut todella paljon samaa mieltä. Uskon, että on lapsettomuus sitten tahallista tai tahatonta, se avaa silmät monelle asialle ja sen vuoksi on helppoa ymmärtää toisen näkökantoja. Minusta on aivan mielettömän hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi ilman lasta ja että haluat elää omannäköistä elämääsi. Lisäksi ajattelen, että on todella tärkeää, että kirjoitat aiheesta. On hyvä, että mahdollisimman monenlaiset äänet pääsevät tällä elämänalueella kuuluviin.

Minun kriisissäni yksi ikävä ajatus oli myös jatkuvuuden loppuminen minuun. Ajattelen minulla olevan paljon hyviä elämänarvoja ja asenteita ja tapaa olla tässä maailmassa. Kärsin todella paljon siitä ajatuksesta, että se kaikki pysähtyisi minuun. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että sisaruksillanikaan ei ole lapsia, joten minulla ei ole sukulaislapsia. Mitä sinä ajattelet jatkuvuudesta?

LAPSETON KASVATTAJA:

Olen niin iloinen, että uskalsin pyytää ja että suostuit tähän dialogiin. Olen nimittäin kokenut syyllisyyttä siitä, että minä voin valita lapsettomuuden vaikka sinä kärsit siitä. Näin hölmö olen.

Minä en onneksi ole kokenut juurikaan painetta ulkopuolelta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa myös lapsettomuus on normi. Lisäksi koska siskollani on kolme lasta, ei minulla ole paineita ”tehdä äidistäni isoäitiä”. Isälläni on kaksi alaikäistä lasta vielä huollettavanaan, joten hänkään ei ole kysellyt lastenlasten perään. Ainoastaan tutut ja puolitutut ovat joskus kyselleet lisääntymisestäni, ja niistä en ole kovin pahasti jaksanut ottaa paineita. Miten on sinun laitasi? Koetko ulkopuolista painetta ja miten suhtaudut siihen? Vai onko se enemmän sitä sisäistä kaipuuta olla äiti?

En tiedä, olisiko tilanne kohdallani erilainen, jos ei minulla olisi niin läheiset välit siskoni lapsiin. Ehkä kaipaisin omia, jos en saisi lainalapsia koskaan luokseni. Mistäs sitä tietää? Koen kyllä myös pystyväni ammattini kautta vaikuttamaan aika paljon. On palkitsevaa, että pystyn vaikuttamaan niin monen nuoren elämään ja ohjaamaan heitä kasvussa.

ILLUSIA:

On tosiaan aika kummallista, kuinka paljon meidän toimintaa määrää epämääräinen ja usein aiheeton syyllisyys tai pelko toisen suhtautumisesta. On tietysti myös hyvä muistaa, että asian arkuus ja rankkuus vaihtelee myös kriisin vaiheiden mukaan. Mulla on jo ollut reilusti aikaa toipua ja olen päässyt jaloilleni ja ajatuskin on selventynyt paljon. En tiedä, olisiko aikaisemmin ollut vaikeampi suhtautua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En tosin usko, koska muistaisin varmaan, jos olisi.

Hienoa, että sinua ei ole painostettu ulkopuolelta. Se on todella tärkeää. Minäkään en ole koskaan joutunut lähipiirin painostamaksi lisääntymisasioissa, mutta ulkoapäin olen kyllä kuullut kommentteja. Saattaa tosin olla, että korvani ovat erityisen herkistyneet tuollaisille kommenteille ja otan niistä helposti itseeni. Pahimpia tilanteita ovat olleet sukujuhlat omien häiden jälkeen. Siellä on aina joku vanhempi sukulainen, joka ottaa nämä asiat puheeksi. Onneksi tätä nykyä on helppo kertoa, että odotamme lasta. Ne kysymykset eivät enää viillä niin syvältä.

Ihanaa, että ajattelet oppilaista noin. On tosi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on ympärillään mahdollisimman paljon luotettavia ja vaikuttavia aikuisia. Se on meidän työssä aivan parasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tuo on varmasti aivan totta, että kriisin vaihe vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi näkee muut ihmiset ympärillään tai suhtautuu työkavereiden uteluihin. Ihanaa, että olet saanut tukea kaiken läpikäymiseen ja että tunnet päässeesi jaloillesi.

Vapaaehtoinen lapsettomuus varmaan harvemmin aiheuttaa kenellekään mitään kamalaa kriisiä, mutta on silti ollut hyödyllistä kirjoittaa omia ajatuksia järjestykseen. Ja lukemalla sinun blogiasi olen oppinut ymmärtämään paremmin, mitä käyt läpi. Kiitos siitä.

ILLUSIA:

Tämän dialogin kirjoittaminen on ollut todella mielenkiintoista. On hienoa saada pohtia aihetta yhdessä. Kiitos tästä!

maanantai 12. helmikuuta 2018

Mitään ei kuulu

Ihanaa, että blogiani on käyty lukemassa ja kommentoimassa myös nyt, kun olen pitkän aikaa ollut ihan hiljaa.

Hiljaisuuteen on oikeastaan kaikkein eniten se syy, että ei ole oikein mitään kerrottavaa.

Ihan pian julkaisen täällä kuitenkin dialogipostauksen vapaaehtoisesti lapsettoman ystäväni kanssa. Käykää siis jatkossakin kurkkimassa!

perjantai 8. joulukuuta 2017

Pinnan alla on naurua

Huomasin sen yhtäkkiä. Ensin pikkujoulujen tuomassa humalassa ja sitten tärinäterapiassa. Kun päästän kontrollin irti, ei minusta enää tulekaan itkua.

Minusta tulee nauru ja se tuntuu uskomattoman helpolta ja huolettomalta. En ehkä olekaan surumielinen, pessimistinen, alakuloinen ja vakava ihminen. Taidan oikeasti ollakin iloinen ja rento.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Links links!

Päivän paisteessa -blogi on tiivistänyt hienosti vinkkejä lapsettoman kohtaamiseen. Todella tärkeitä ja hyviä huomioita.
Viisitoista vinkkiä lapsettoman kohtaamiseen

Päivän paisteessa on tällä hetkellä yksi lempiblogeistani. Meitä yhdistää samanlainen elämäntilanne, mutta koen myös, että jaamme paljon samanlaisia ajatuksia. On todella ihanaa löytää blogien parista täsmävertaisia.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Magneettikuvaus

Kävin magneettikuvauksessa pari viikkoa sitten. Itse kuvaus oli sekä ahdistava että rauhallinen. Toisaalta oli ihan mukavaa pysähtyä lähes tunniksi kuuntelemaan radiota ja vain hengittelemään mahdollisimman paikallaan. Mikäs siinä makoillessa.

Toisaalta se oli pelottavaa. Aina silloin tällöin meinasin villitä ajatukseni ahtaanpaikankammoon. Aloin ajatella, että jos yhtäkkiä havahtuisinkin siihen, että hoitajat olisivat kokonaan kadonneet ja että minun pitäisi yrittää päästä pois omin avuin. Onneksi sain järjen pysymään päässäni ja keskityin lopulta rauhallisesta hetkestä nauttimiseen.

Tulokset tulivat viime viikolla. Vieläkään ei aivan tarkkaan osata sanoa, mikä omituinen munasarjan näköinen asia on, mutta todennäköisesti se ei ole kasvain eikä endometrioosikudosta. Todennäköisesti se on arpea.

Edelleen pitää kuitenkin seurata. Muutaman kuukauden päästä on taas kontrolli, jossa katsotaan, mitä sille on tällä välin tapahtunut.

Onneksi mitään oireita ei ole. Olen oikeasti älyttömän onnellinen siitä, että kipuni ovat jääneet taakse. Tietysti vähän pelottaa, että ne vielä palaavat, mutta juuri nyt keskityn nauttimaan kivuttomasta kropastani. Pienin askelin alan saamaan sen hallintaani. Sen notkeus ja voimat alkavat palata. Jonain päivänä voin ehkä kokonaan nauttia siitä.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tämä saattaa olla viimeinen

On melko mahdollista, että ensi vuonna vietämme isänpäivää niin, että mies näyttelee nukkuvaa, kun me lapsen kanssa järjestämme hänelle aamupalaa sänkyyn. Ehkä olemme tehneet hänelle kortin, johon lapsi on piirtänyt jotain omaansa ja johon minä sitten olen kirjoittanut onnittelut. Ehkä soitamme minun isälleni yhdessä lapsen kanssa ja toivotamme hyvää isänpäivää papalle. Olemme lähettäneet hänellekin kortin postissa jo etukäteen.

Kunpa se olisi totta. Kunpa saisimme mahdollisimman pian lapsemme täyttämään sylejämme ja näitä tyhjiä viikonloppuja.

Ikävä!

lauantai 4. marraskuuta 2017

Mahdollisia äitikavereita

Olen alkanut huomata naapurustoni äitejä.

Kun joku tulee vaunuilla vastaan, mietin, tutustummekohan jossain vaiheessa lastemme kautta. Ehkä meidän lapsemme on juuri hänen lapsensa ikäinen. Ehkä alamme käydä samassa leikkipuistossa tai ehkä lapsemme ovat lopulta samassa päiväkotiryhmässä tai koululuokassa.

Alan pikkuhiljaa löytää identiteettini heidän seurastaan. Raskausmaha tai pieni lapsi eivät enää aiheuta kateuden pistosta, vaan yhteenkuuluvuuden tunteen. Minusta lapsen odotusta tai lapseni ikää ei vielä näe päällepäin. Ihan pian hän kuitenkin on täällä. Ihan pian muutkin näkevät, että minä olen äiti.

Minusta on tulossa äiti.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Nauttikaa nyt ja oletteko varmasti valmistautuneet kaikkeen?

On hassua, kuinka ristiriitaisia neuvoja meille tällä hetkellä jaetaan.

Toisaalta meidän käsketään nauttia nyt kaikesta siitä, mitä kahdestaan eläminen tuo: pitkistä yöunista, rauhasta kotona, kahviloista, viinistä, matkustelusta, työstä ja toisistamme.

Nauttikaa nyt. Se on hassu neuvo. Jos koen yksinäisyyttä tässä hetkessä, se ei muutu nautinnoksi, vaikka tiedänkin, että jonkin ajan kuluttua yksin oleminen muuttuu ylellisyydeksi. Jos minulla on viikonloppuna tylsää, se ei muutu nautinnoksi, vaikka tiedän, että pian minulla on aivan älyttömästi tekemistä.

Tiedän tosin jo valmiiksi, että nauttimisneuvoa jaetaan kaikissa lapsen kasvuvaiheissa: Nauttikaa nyt. Lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Tai kohta se murrosikä alkaa. Tai kohta se muuttaa pois kotoa. Tai nyt kun saatte olla kahdestaan. Nauttikaa nyt!

Ja sitten toisaalta.

Oletteko varmasti valmiita? Tajuatteko te, että kun lapsi tulee, ette enää voi nukkua yhdeksään. Ette te enää vietä rauhallisia aamiaisia. Oletteko ymmärtäneet sen? Te ette enää makaa sohvalla, ettekä käy yksin edes vessassa. Ette te enää voi käydä jatkuvasti ravintoloissa syömässä. Ettekä voi juoda viiniä viikonloppuisin. Kannattaa varautua kaikkeen. Pitää olla valmis. Pitää näyttää valmiilta.

Siis nauttikaa nyt ja olkaa varmasti valmiina kaikkeen!

torstai 26. lokakuuta 2017

Hehkutusta siellä ja hehkutusta täällä

Hehkutin jo Toivoo N -blogissa, mutta hehkutanpa nyt täälläkin nopeasti.

Olen suureksi ilokseni voittanut Suomen kipu ry:n Kipu liikuttaa -kirjoituskilpailun tekstilläni Kohta kipua ei enää ole.

Teksti käsittelee endometrioosia ja lapsettomuutta ja se julkaistaan Suomen kipu ry:n Kipupuomi-lehdessä sekä yhdistyksen verkkosivuilla. Jos teksti siis kiinnostaa, kannattaa seurata näitä julkaisuja. Toki linkkaan heti tännekin, kun teksti on netissä saatavilla.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Oho! En ole enää katkera!

Olen viettänyt syyslomaviikkoa ja vieraillut viikon aikana kolmessa eri lapsiperheessä. Olen sylitellyt, leikkinyt ja höpötellyt lasten kanssa ja jutellut ja pohtinut aikuisten kanssa.

Nautin näistä kohtaamisista tällä hetkellä aivan mielettömästi. Lasten ja ystävieni seura on aivan parasta.

Myös tällä viikolla satuin lukemaan jostain lapsettomien someryhmän päivitystä, jossa oli aika tylyjä ajatuksia lapsen saaneista ja heidän ymmärtämättömyydestään. Niitä samoja ajatuksia, joita minullakin on ollut.

Olin pahimmillani kamalan kateellinen ja kääriytynyt oman napani ympärille. Silloin ajattelin kamalia ajatuksia. Mitä tuokin valittaa, kun kaikki on hänellä niin hyvin. Mitä väliä on huonosti nukutuilla öillä, jos on kuitenkin saanut lapsen?

Olen lauhtunut todella paljon. Voin nyt itse hyvin ja ymmärrän mainiosti, että väsymys on rankkaa ja että lapsen saaminen on rankkaa. Aivan älyttömän rankkaa kaiken ihanan keskellä.

Olen tyytyväinen huomatessani, että olen oikeasti päässyt yli. Osaan oikeasti ajatella asiaa jo laajemmalta kantilta. Lapsettomuus ei enää määrittele minua.

On epäreilua tuomita kriisin keskellä elävä katkeraksi. Oikeasti katkeruuden voi määrittää vasta sitten, kun kriisi on jo ohi ja toipumiseen on ollut aikaa. Kriisin aikana kuuluukin olla itsekäs ja katkera. Se on hyvä tapa suojautua järjettömältä epäreiluudelta. Ajattelen kuitenkin myös niin, että jokaisen kriisistä toipuvan on pakko nähdä vaivaa, ettei jää katkeraksi. Se on selviytymiskeino, joka alkaa pikkuhiljaa syövyttää kaikkea.